Perjantai ilta, loma alkaa. Ulkona on rauha. Kuuluu vain vaimeaa ja etäistä linnun laulua, puro ei solise vaan kohisee, lehdet havisevat puissa. Illan laskeva aurinko lämmittää vielä ihoa hivellen. Ei ole naapurin lasten kiljuntaa tai naurua, ei koirien räksytystä, ei ohi ajavien autojen ääniä. Ei mitään. Totaalinen hiljaisuus luonnon omien äänien keskellä. Harvinainen hetki.
Aurinko painuu nopeasti puiden latvojen taa. Ilma viilenee pian ja vaimeakin tuuli saa tuntemaan kylmää. Vetäydyn suosiolla sisälle. Mikä harmittaa. Koska aurinko on vielä korkealla, ja otollisemmalla paikalla lämmittäisi vielä hetken.
Tuoreet alkukesän, erityisesti suomalaiset, herneet ovat makeaa ja mehukasta herkkua. Niitä syödään jo automatkalla kaupasta kotiin suoraan pussista ja tyhjennetyt palot heitetään ikkunasta luontoon. Ovat kuulemma hyvää lannoitusainetta. Herneitä ilmeisesti harrastetaan vuoroviljelyssäkin juuri tuon ominaisuuden vuoksi. Autossa ei tule aina niin keskityttyä palon totaaliseen tyhjentämiseen, vaan luontoon saattaa päätyä herneitäkin. Joko vahingossa, tai tieten tahtoen. Sillä isot ja kuivat herneet eivät ole makuhermoja, ainakaan minun, hiveleviä. Otolliseen maaperään suotuisissa oloissa päätyvä herne itää nopeasti ja huomaamatta. Jos sen antaa kasvaa, kasvaa se nopeasti, ja alkaa tuottaa satoakin.
Liiallinen, varsinkin vanhojen ja kuivien herneiden syönti, saa aikaiseksi vatsanväänteitä. Eilen nautittu viiden tähden michelin ravintolan seitsemän ruokalajin menu, tai kotona tehdyn ja nautitun riista-aterian nautinto ja hurma, unohtuu nopeasti. Vain tämän hetkinen tuska on mielesssä. Mutta onneksi se menee ohi, ja voi taas palata mielessään noihin unohtumattomiin tunnelmiin ja hetkiin, jotka jäävät mieleen ja muistoiksi.