Glider Lady

Day 21 – Knummi – EFNU – KLV – Knummi

Tässä oli kaunis ja pitkä postaus, kunnes tämä f…ing ohjelma ei sitten tehnytkään hommiaan niin kuin piti, ja kaikki katosi tuhkana tuuleen. Ei, vika ei ollut tuolin ja näytön välissä. Katsotaan koska jaksan kaivaa aivoitukseni takaisin ja laittaa takaisin tähän. Vaikka kerran aivoitettua ja kirjoitettua ei saa koskaan takaisin, koska ne on kerran jo päästä päästetty ulos ja maailmalle, minkä jälkeen voi hengittää.

No niin, uusi yritys saada edes osa ajatuksista takaisin tänne, mitkä kerran oli jo annettu:

Vakio viikonlopun päivän ohjelma tällaisessä säässä. Kentälle. Minulle ilmoitettiin että C5 oli varattu minuule. No fucking way! Holding on tupaten täynnä koneita. Siipityttönä, köysikoirana, koneita lykkien, oppilaita kehuen jos aihetta sille oli. Minut laitettiin hakemaan Charlene päivän valoon. Ja sehän olin mainio. Ja siinä sai paistatella, kunnes kaikki muut koneet oli saatettu taivaalle. Viimeiseen asti välttelin taivaalle soolona menoa, kunnes minut sinne onnistuttiin potkimaan. En kyllä tiedä miten. Ilman sitä en sinne näköjään kykene.

Tuuli oli kohtalaisen voimakas, mutta 22 suuntainen. Hinaus alatuulen puolelle. Nosto oli voimakas ja tonniin nopeasti. Korkeutta sitten pois tuuppimaan ja takaisin. Mutta tuuli painaa voimalla kauemmas kentästä. Mitä jos menetän noston, en löydä uutta ja olen liian kaukana tuulen painamana päästäkseni kentälle laskuun. Pupu meni pöksyyn ja äkkiä alas takaisin kentälle vielä kun pääsin. Korkeus katosi alta aikayksikön tuossa tuulessa, millaisessa en ole aiemmin lentänyt, ja aloitin myötätuulen ennätysmatalalta. Pelotti. Mutta erittäin hyvin onnistunut lasku. Kone ja pilotti täysissä voimissa, ainakin fyysisissä.

Keskustelut hinauslentäjän kanssa, ja uusi yritys ylätuulen puolelle turvallisemmin mielin. Sieltä löytyi oikein hyvää. Tonniin, tuuppaus alas, takaisin vakipaikalle ja tonniin, tuuppaus jne. Kunnes sitä ja niitä termiikkejä ei enää ollutkaan siinä, missä olivat olleet. Olivat kuolleet ja kokoon kuihtuneet. Nuutin kanssa tehdyistä Twinin matkalennoista oppineena “sitten tuupataan seuraavaan nostoon”. No, ekaa kertaa tätä tekniikkaa kokeilin Charlenella, ja eihän se toiminut. Omaa tyhmyyttäni. Nopeus-rangea ei ole, sitä ei tuupata. Varsinkin vastatuuleen se tulee alas kuin tiiliskivi. Ja tuuppauksella, mitä uskalsin ensimmäistä kertaa yrittää. En sinne pilven alle päässyt, missä kaikki muut olivat ja nostoa vielä oli. Nolona laskukierrokseen. Eihän tämän vielä tässä pitänyt olla.

Ensimmäistä kerta lensin tällaisessa ruuhkassa. Olen tottunut lentämään illan viimeiset keikat yksin. Pää pyöri koko ajan ympäriinsä toisia koneita seuraten. Pelotti, kuinka pystyn lentämään ja havainnoimaan muut koneet ilmassa yhtä aikaa, mutta sujui odotuksiin nähden paljon paremmin ja helpommin. Ennalta pelättyä ilmakolaria ei tullut, Vaikka tiimaa keikalle ei tullut kuin reilu tunti, olin todella väsynyt. Tuntui kuin olisin viisi tuntisen roikkunut. Johon minusta ei siis varmaankaan ole. Eikä haittaa, se ei ole mikään tavoite purjelentämisessäni. Enemmän muiden odotus minulta. Voimia oli tarkoitus kerätä maassa, ja odottaa mahdollisesti puhkeavaa parempaa iltakeliä. Mutta hinauslentäjällä oli todella kova kiire pois kentältä. Minä olin gridillä ja toinen holdissa vieressä odottamassa illan kivoja kelejä, mutta ei. Koneet korjattiin alta aikayksikön halliin ja ovet kiinni.

Mutta päivä oli hyvin opettavainen. Olin tyytyväinen kaikin puolin, vaikka se viimeinen aiottu keikka jäikikin saamatta. Termiikin etsimistä, keskittämistä, siellä pysytään, muun liikenteen seuraamista. Flarmi hälytti never ever first time, tuli kokemus siitäkin. Jäi hyvä fiilis. Kaikesta ja kaiken kaikkiaan. Odotuksia ei ole, yleensäkään lajiin tai kehittymiseeni. Kaikki positiivinen on plussaa, ja otetaan ilolla ja kiitollisuudella vastaan. Sitä tänään tuli.

Ja kiire oli siis tuon pariin.