Hans Välimäki telkussa, ja päästi tuon suustaan. Se mitä ihminen syö, kertoo ihmisestä, on sivistyksen mittari. Yhdyn tuohon. Toki niitä muitakin mittareita on. Jos vetää sitä roiskeläppää naamaan ja napaan, niin kertoohan se mitä ihminen ajattelee ruoasta ja miten välittää itsestään. Ruoka ja ruoanlaitto on mulle enemmän, kuin itsensä ruokkimista. Harrastus. Elämäntapa. Haluan syödä mahdollisimman puhtaita, lähellä tuotettuja = vähän kilometrejä nähneitä, mahdollisimman vähän jalostettuja. Paljon kasviksia. Einekset on big no no. Viljatuotteita välttelen hiilihydraattien vuoksi. Liha lihana, kala kalana, ei jalosteena. Teen sitten itse niistä mitä haluan, kun voin päättää ja määrätä mitä sekaan laitetaan. Ruoanlaitossa käytän paljon yrttejä. Suolaa ainoastaan perunan, silloin harvoin kun sitä syön, keitinvedessä. Silloin vielä kun söin snägäriruokkaa aktiivisemmin, vuosia vuosia sitten, löysin duunin läheltä Suomen parhaan kiskan. Paikan omistaja, ja köksä, on ollut töissä eräässä maineekkaassa helsinkiläisessä keittiössä, ja hän minulle opetti, että kun on hyvät raaka-aineet, ei tarvitse edes suolaa. Siihen lopetin suolan lisäämisen ruoanlaitossa. Ei mennyt kuin pari viikkoa tottua tuohon. Sen jälkeen ruoka, raaka-aineet, alkoivat maistua paljon enemmän, itseltään. Makuhermot herkistyivät.
Jos olisi taloudellisesti mahdollista, niin söisin ainoastaan villinä ja vapaana kasvanutta. Siis riistaa, kalaa ja äyriäistä. Unelmatilanteessa itse kaadettua ja kalastettua. Olen kasvanut hirven- ja peuranlihalla. Lapsena en muuta lihaa syönyt, tai ei tarvinyt syödä. Isot pakasteet täynnä niitä. Äitini ja hänen isänsä ovat metsällä olleet. Lapsuudesta muistan hirvipeijaiset. Metsästysseuran järjestämät jokavuotiset suuresti odotetut juhlat seurojentalolla. Ruokaa riistasta, tanssit, kyläseuran näytelmäesitys. Pappa otti minut sinne aina mukaansa. Kävi näyttämässä väijytyspaikkojakin. Ensimmäinen ruoanlaittomuistoni on, kun tuoreesta hirvenfileestä ihan natiaisena paistoin ohuita pihvejä mausteena nelimauste. Suoraan paistinpannulta kohti ääntä. Sisäelimet ovat tuota kautta tulleet tutuiksi jo lapsena. Riistan kaadosta ei itsellä ole kokemusta, vielä, mutta olisi kiva saada se. Harvat haaveet ja toiveet toteutuvat, ellei itse niiden eteen tee jotain. Wink wink minä…
Kalastaminen muin apuvälinein kuin verkolla, on terapeuttista. Hiljaisuus, toiveikas odotus, luonnossa oleminen. Rauha, ei kiirettä. Kala nappaa sitten kun on napatakseen. Jos jotain omaan makuhermooni syötäväksi kelpaavaa nousee, niin bueno. Mutta jos edes nappaa, niin sekin melkein riittää.
Sieniä rakastan. Siis niitäkin. Tunnistan ainoastaan punaisen kärpässienen. Joten sienet joutuvat, vai saavat, omasta toimestani jäädä metsään. Kasvaako sieni metsässä omaksi ilokseen, vai muiden iloksi, ihmisen ruoaksi? Who knows.
Kyllä, saman musiikin kuuntelu jatkui. Tänään löysin vakioiden joukkoon Yöltä uuden upean kappalleen. Nyt kuuntelin ja keskityin sanoihin, hiljaa. Olen oppinut tästä lauletusta musiikista aivan uuden puolen, sanoman. Vahvaa ja voimakasta, antavaa ja sielukasta. Rehellistä sanomaa, Ollilta varmaankin omasta kokemuksesta. Kappaleet ovat saaneet aivan uuden ja erilaisen “maineen” korvissani. Ne eivät ole pelkkää viihdettä, vaan terapiaa.
Pilvitaivas oli tänään harvinaisen moniulotteinen. Pilvikaton alapuolella olevat yksittäiset pilvet hohtivat kontrastiväreissä kattoon nähden. Ne olivat muodoltaan kuin tulivuorenpurkauksesta syntyvät korkeuksiin kohoavat kapeat tuhkapilvet. Ihminen, minä, olen kuin tulivuori. En ole kuollut. Uinun, on levossa. Rauhallinen ja levollinen silloin. Välillä päästetään paineita ja tuhkaa ilmaan. Purkaus tulee aina silloin tällöin, välttämättä. Silloin taivas on tummana tuhkasta eikä aurinko paista. Purkautuva laava polttaa, mutta aika jäähdyttää sen.