Nämä keikat, kun joutuu, tai ei siis joudu, mutta luonneviasta johtuen on totaalisen läsnä omasta tahdostaan huolimatta, tietämättään, ovat kuluttavia. Todella! Ponillani ongelmia. Kengityskeikka normisti sovittu Tumpille Vermoon. Paitsi sitäkin aikaistin jo Tumpin loman vuoksi ennestään aikaistetusta viikosta vielä viikolla. Aamusta soitto Equivettiin, jos jostain lottovoiton syystä johtuen leguri ehtisi katsoa poniani saman kengityskeikan yhteydessä, että mistä nuo ei koskaan ennen 22 vuoteen ilmenneet oireet johtuvat. Jutille sain ajan, Yes! Oireet kuvailtuani ja poniani varmaankin siinä jo hetken katselleena totesi että headshaking. Olin vaan niin että ei. Osa meistä kotidiagnoosin tehneistä alun perin päätyi tuohon, mutta ei sittenkään tuohon. Ei voi, ei saa olla se. Mutta sen poissulkemisen metodi aloitettiin. Hampaissa tai hengitysteissä ei ollut mitään, mikä selittäisi oireita. Kaularankaa on jo hoitamassa osteopaatti. Lisäksi poissulkemiseen otetaan kortisonivoide turvan pigmentittömälle alueelle öiksi, ja UV-turpaverkko niiksi ajoiksi kun on päivällä ulkona.
Liian hyvin tuollaiseen keskivertoon nähden on tämän kanssa ilmeisesti mennytkin. Jokunen mahahaava, isompi lihasrevähdys. Varmaankin tuohon ikään nähden ihan “hyväksyttävät” nivelkulumat ja muutokset, mitkä ovat piikityksillä hoituneet eivätkä ole sen jälkeen vaivanneet. Tuohon kroppaan ja ratsastajien taitoihin nähneet uskomattoman lukemattomat sini-valkoiset kotiintuomisina! Ilo, ja yllätys, niistä oli aina yhtä suuri!
Tehtävänsä poni on jo hoitanut vakavan masennukseni hoitajana, johon hänet ostin, kun pillereistä ei siihen ollut. Mutta ei tämän tarinan silti tarvitse vielä tässä olla. Kisakentille vielä hamuan muistojen haamuissa, fiilistellen. Ehkä. Tai edes mahdollisimman pitkään yhteisestä ajasta nauttien. Sinulle lupasin, että ydessä hautaan mennään.