Harmaus jatkuu, ja sataa. Olen kastunut, mutta en tarpeeksi. Sade ei ole huuhdellut tummaa verhoa pois päältäni, eikä raikastanut ajatuksiani. …
Lyhyessä ajassa on tapahtunut paljon, ja olen oppinut paljon. Keskustelemaan, ajattelemaan, entistä enemmän kuuntelemaan. Olemaan. Se on yhtä aikaa antoisaa ja helppoa, mutta myös kuluttavaa ja raskasta.
…
…
…
…
Harmaus katosi ja sade lakkasi. Terapiaistunto itseni kanssa auttoi ja helpotti, ainakin hetkeksi. Asia ei ole kadonnut. Mutta saisi kuitenkin nyt jäädä uinumaan ja hiljentyä taustalle.
Päivinä, ja hetkinä, kun on rikki ja voimaton, on erityistä kun on ystävä, joka pyyteettä kuuntelee. Kun ei jaksa tai halua olla ehjä ja voimakas, uskaltaa sen ystävälle näyttää. Eikä tarvitse pelätä, että tämän vuoksi ystävä ajattelisi sinusta yhtään vähempää tai pitäisi huonompana. Ehkä ystävä jopa arvostaa, että uskaltaa olla avoin ja rehellinen hänen edessään myös silloin, kun on heikko ja haavoittunut. Se on ehkä jopa merkki vahvuudesta, mikä minussa on jossain syvällä, vaikkei juuri silloin siltä tunnu.
…
Taidan vaihtaa alaa ja alkaa Havukka-ahon ajattelijaksi. Mitä enenmmän ajatuksia purkaa ja antaa niiden tulla paperille, ruudulle, sitä enemmän niitä tulee. Mennään syvemmälle ja aiheesta toiseen. Jos vain mahdollista, niin älä anna auringon laskea vihasi ylle. Tai surusi. Se, minkä olet mukanasi sänkyyn vienyt, ei välttämättä sieltä unessa katoa, vaan heräät uuteen päivään vähintäänkin yhtä raskain mielin, kuin miten edellisen päivän päätit. Se ei kannata. (Paitsi miten yötön yö muuttaa tuota kuviota? Sitä en jaksa pohtia nyt.)