Päivä on ollut harmaa, kaikin tavoin. Päässäni on liikehtinyt. Päätösten tekeminen on vaikeaa. Suuntaan tai toiseen. Kun ei itsekään tiedä, mikä suunta on paras. Ei tiedä eikä tunne omia aivoituksiaan, ei osaa laittaa niitä järjestykseen. Ei luota, että mitä tahansa tekeekin tai valitsee, että se on oikein. Vai onko sitä jäänyt omien ajatustensa pyörittämäksi ja vangiksi, eikä näe todellisuutta. Ja onko edes oikeaa tai väärää suuntaa, vai vaan eri suuntia. Ei; kyllä on myös oikeita ja vääriä suuntia. Liikehdintä päässäni voisi ja saisi jo loppua. Se väsyttää ja ahdistaa. Haluan hypätä pois raskaasta kyydistä.
Mutta tämän liikehdinnän katsomisesta tulee hyvä olo. Voin katsoa tuota uudestaan ja uudestaan, loputtomiin.
Elämä ei ole loputon. Pitäisi elää ja hengittää joka ikinen päivä, ennen kuin se on lipunut pois ja on liian myöhäistä. Eikä vain jossitella, vaan uskaltaa. Toteuttaa. Tehdä. Toimia. Ja tuntea. Eikä ainoastaan jokainen päivä, vaan jokainen hetki päivässä. Elämällä jokaisen päivän, hetken, niin kuin se olisi viimeinen, osoitamme kunnioitusta ja kiitosta sille. Mutta sitä on niin vaikea, mahdoton muistaa. Pidämme elämää itsestäänselvyytenä. Ystävää en.