Ollako vai ei, siis tarpeeksi nostavia ilmavirtauksia, ja tasaisen kivoja sellaisia, että aloitteleva sunnuntailentäjä uskaltaisi taivaalle. Webcamit kertoivat pilvilautasta, ja että koneet odottelivat maassa, mutta silti lähdin. Teki mieli kentälle. Tempusta on puhuttu jo pitkään, pitää päästä. Eilen taas. Mutta opettajalla niitä keikkoja, siis eilen, jo puuduksiin asti. Ja itse niin väsynyt työntäyteisen kenttäpäivän jälkeen, etten olisi jaksanut nauttia.
Kiitos kollega ja kirjanlainaaja. Sinä tarkoitit urheiluilmailulla varmaan aivan jotain muuta, kuin mitä sillä hetkellä koin kohti siivenkärttä mennessäni. Minä urheilen, muut ilmailevat. Suurin osa koneista oli jo lähtenyt taivaalle, ja pidemmille keikoille, mutta yksi sieltä palasi, ja toisen koneen kanssa väänsi laskukierroksia. Köyttä taas kerran nykiessäni tuli päivän hinaajalta aivan loistokommentti; muualla maailmassa tämä on maksullista palvelua. No nyt puhutaan asiaa! Hinnasto hahmottui alta aikayksikön päässäni: 5 €/köyden haku ja kiinni laitto, 5 €/siiven kärjessä juokseminen, 15 €/koneen lykkiminen, 1 €/nostettu hallin ovi. Ja opettaja takapenkiltä möläyttää jotain “ei kun yhteisen hyvän tekeminen ja mielen saaminen”. Joopa … no ei, siksi tätä teen!
Mutta möläytti se opettaja jotain muutakin tänään. Tämän seuraavan oppilaan keikan jälkeen oppilas pitää taukoa ja lepää, ja me menemme liikehtimään. Yes! Painot ja kamerat paikoilleen, ja menoxi. Edellisestä kertaa ihan liian pitkä aika. Hinaus 500 m, siitä omin avuin tonniin, ja antakoon lystin alkaa!
Kauden ensimmäinen meni hihittelyn piikkiin, niin kuin viime vuonnakin. Seuraavasta sitä saa taas sen täyden nautinnon.
Oli muuten veikeä tunne, kun silmukan laella, sillä hetkellä kun kaikki pysähtyy hetkeksi, näkee toisen purjelentokoneen suoraan edessään samalla korkeudella lentävän ohi.
Ensimmäisen liikehdinnän jälkeen kelaus takaisin tonniin. Ei ollut hissi, mutta päästiin.
Toisen temppuilun jälkeen oli kelin hakeminen ja korkeuden kelaus niin rimpuilua, että yhdessä tuumin päätimme lopettaa ja lähteä laskuun. Taidan kerätä meriittejä saralla “päivän viimeinen kone maassa”. Mutta olipahan ensimmäinen Linnanmäki, kun hinausta ei otettu tonniin, ja ensimmäisen vuoristoradan jälkeen ei tultu laskuun, vaan kelattiin uudellen korkeuksiin. Oivalta kokemus tämäkin! Kiitos Jarmo, taas kerran!